Maratonklubin valmentajallamme on aina tapana yhteisissä rankoissa treeneissämme hokea, että nauttikaa nyt, kohta tämä loppuu. Nyt Pechakuchaa kokoessani huomaan, kuinka lähellä loppumista tämä opettajakoulukin on.
Reilu vuosi sitten ensimmäisissä tapaamisissamme palapeli oli aivan levällään. Kuulimme termejä, malleja, tavoitteita, teorioita, nimiä ja lukemattoman kasan eri kanavia, mistä mitäkin tietorippusta voisi lähteä hanttaamaan. Ajattelin, että tätä määrää asioita ja tietoa ei pysty vuodessa taklaamaan. Koska minulla ei ollut opettajuudesta (lyhyitä sijaisuuksia lukuunottamatta) kokemusta, minulle ei ollut muodostunut riittävän vankkaa tietoperustaa, mihin olisin voinut uutta tietoa lähteä konstruoimaan. Koko syksyn olin jatkuvasti epämukavuusalueella ja koin hiukan jopa ahdistusta. Aikatauluni oli lisäksi sellainen, etten pystynyt käyttämään tarpeeksi aikaa opiskeluun ja asioiden työstämiseen, ymmärtämiseen ja säilömiseen pitkäaikaiseen muistiini. Ajatus opintovapaasta kypsyi.
Opetusharjoitteluissa, niiden suunnittelussa ja samanaikaisessa kasvatustieteellisen teorian ja tutkimusten lukemisessa palapelin palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. "Ai tämän takia käyttäydyn näin!" "Siis tähän ajattelumalliini on teoreettinen viitekehyskin olemassa!" "Tällä tavoin pääsen käytännössä osoittamaan ammatillisen opettajuuden osaamiskriteeri!" Mitä enemmän harjoittelin opettajuutta, sitä enemmän huomasin, että olen keskeneräinen ja minun pitää oppia lisää.
Sen lisäksi, että olen oppinut opettajuudesta ja oppimisesta, olen vahvistanut sekä omia metataitojani että metakognitiivisia taitoja. Olen oppinut sanoittamaan asioita paremmin, jäsentelemään niitä, kiinnittämään huomiota ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, kuuntelemiseen, kokonaisuuksien muotoiluun ja valintojeni perusteluun. Olen oppinut itsestäni oppijana ja siitä, miten hyödynnän näitä omia taitojani opiskelussa ja elämässä. Niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin, minusta on tullut vahvempi ja parempi ihminen. Okei, toi kuulostaa jo esanssitikkarilta. Siltä minusta kuitenkin tuntuu.
Nyt kun kasaan palapelin viimeisiä osasia, tuntuu vähän haikealtakin. Tämä on ollut tosi hieno matka; ei pikamatka, vaan ultrajuoksu, tai ehkä pikemminkin polkujuoksu. Tässä on vaan se eroavaisuus, että maalia ei ole. Matka jatkuu ja jatkuu. Yhteiset opettajuuden äärellä olemisen hetket tulevat päätökseen. Nautitaan siis niin kauan kuin pystytään! Ja kiitos Sinulle jäniksenä olemisesta, ilman tätä yhteistoiminnallista tekemistä, matka olisi saattanut päättyä jo ensimmäiselle juottopisteelle.
Reilu vuosi sitten ensimmäisissä tapaamisissamme palapeli oli aivan levällään. Kuulimme termejä, malleja, tavoitteita, teorioita, nimiä ja lukemattoman kasan eri kanavia, mistä mitäkin tietorippusta voisi lähteä hanttaamaan. Ajattelin, että tätä määrää asioita ja tietoa ei pysty vuodessa taklaamaan. Koska minulla ei ollut opettajuudesta (lyhyitä sijaisuuksia lukuunottamatta) kokemusta, minulle ei ollut muodostunut riittävän vankkaa tietoperustaa, mihin olisin voinut uutta tietoa lähteä konstruoimaan. Koko syksyn olin jatkuvasti epämukavuusalueella ja koin hiukan jopa ahdistusta. Aikatauluni oli lisäksi sellainen, etten pystynyt käyttämään tarpeeksi aikaa opiskeluun ja asioiden työstämiseen, ymmärtämiseen ja säilömiseen pitkäaikaiseen muistiini. Ajatus opintovapaasta kypsyi.
Opetusharjoitteluissa, niiden suunnittelussa ja samanaikaisessa kasvatustieteellisen teorian ja tutkimusten lukemisessa palapelin palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. "Ai tämän takia käyttäydyn näin!" "Siis tähän ajattelumalliini on teoreettinen viitekehyskin olemassa!" "Tällä tavoin pääsen käytännössä osoittamaan ammatillisen opettajuuden osaamiskriteeri!" Mitä enemmän harjoittelin opettajuutta, sitä enemmän huomasin, että olen keskeneräinen ja minun pitää oppia lisää.
Sen lisäksi, että olen oppinut opettajuudesta ja oppimisesta, olen vahvistanut sekä omia metataitojani että metakognitiivisia taitoja. Olen oppinut sanoittamaan asioita paremmin, jäsentelemään niitä, kiinnittämään huomiota ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, kuuntelemiseen, kokonaisuuksien muotoiluun ja valintojeni perusteluun. Olen oppinut itsestäni oppijana ja siitä, miten hyödynnän näitä omia taitojani opiskelussa ja elämässä. Niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin, minusta on tullut vahvempi ja parempi ihminen. Okei, toi kuulostaa jo esanssitikkarilta. Siltä minusta kuitenkin tuntuu.
Nyt kun kasaan palapelin viimeisiä osasia, tuntuu vähän haikealtakin. Tämä on ollut tosi hieno matka; ei pikamatka, vaan ultrajuoksu, tai ehkä pikemminkin polkujuoksu. Tässä on vaan se eroavaisuus, että maalia ei ole. Matka jatkuu ja jatkuu. Yhteiset opettajuuden äärellä olemisen hetket tulevat päätökseen. Nautitaan siis niin kauan kuin pystytään! Ja kiitos Sinulle jäniksenä olemisesta, ilman tätä yhteistoiminnallista tekemistä, matka olisi saattanut päättyä jo ensimmäiselle juottopisteelle.
Kommentit
Lähetä kommentti